Söin tuossa männäviikolla tyttöystäväni ylistämää tonnikalapastaa. Se on kuulemma helppoa ja hyvää. En itse saanut siitä mitään erityisiä kiksejä, sillä tonnikalan olen huomannut olevan suhteellisen mautonta murkinaa. Söihän sitä silti.

 

Kävipä kuitenkin niin, että viikonloppuna vierailulle luoksemme tulivat naisen vanhemmat, ja tätä menimme juhlistamaan ravintola Smöriin. Olin vähän etukäteen miettinyt, että uskaltaakohan sitä tilata kalaa tällaisessa tilanteessa? Smör on kuitenkin jo sellaisen luokan ravintola, ettei tarjottua ateriaa kehtaisi jättää syömättä. Päätin kuitenkin olla rohkea ja syödä appien kanssa kala-apetta.

 

Olimme varanneet pöydän etukäteen, enkä olisi ikinä uskonut että tämä johtaa siihen, ettemme syökään salin puolella vaan kabinetissa. Tai no, kabinetti on ehkä väärin sanottu, sillä kyseessä oli selkeästi holvattu kellarihuone. Nice! Lista oli lyhyt, mikä sinänsä aina tuntuu hyvältä, sillä sitä on tottunut pitämään merkkinä mikroruokien vähyydestä. Tilasin alkuruoaksi blinejä ja pääruoaksi kuhaa ja äyriäisperunaa rapukastikkeella.

 

Ravintolan täynnä olosta huolimatta alkuruoat saapuivat nopeasti. En oikein tiennyt mitä blineilleni tekisin, mutta pöytäseurue neuvoi järjestyksen olevan, pohjalta päälle: letut, mäti, smetana, sipuli. Samalla kun neuvoivat, niin muistivat onneksi kerrata kaikki ne kerrat kun ovat saaneet ravintolassa huonoja blinejä - kiitokset siitä. Omani olivat kuitenkin varsin syötäviä. Lettu oli ilmeisesti uppopaistettu, mikä ei ainakaan pahentanut makua. Mädin koostumus oli aavistuksen outoa, mutta maku kelpasi varsin hyvin.

 

Alkuruokien ja pääruokien välissä kertasimme englanninkielisiä vitsejä, mikä näin jälkeenpäin tuntuu varsin dorkalta touhulta tehdä. Toisaalta neljälle ruokailijalle oli kaksi pulloa viiniä ja aloitimme aterian ottamalla oluet, että ehkä selitys piilee myös siinä. ”Why do other roads and routes fear the Tour de France? Because he’s a bloody cyclepath!”

 

Oli pääruoan aika. Kaloista ja kalajohdannaisista koostuva ateriani oli varsin viettelevän näköinen,makukin oli ihan ok, mutta etenkin äyriäisperunamuusi oli koostumukseltaan vähintään ällöttävää. En niinkään ollut iljettynyt niistä äyriäisistä vaan muussin ja äyriäisten yhdistelmästä. En ole suuri muusin ystävä muutenkaan, ja yhdistelmä toi mieleen lähinnä yläasteen kinder-perunat, joissa saattoi olla milloin minkäkinlainen yllätys sisällä. Kyllähän sitä silti söi.

 

Parasta antia lautasella oli kastike. Itse kuha oli kenties paremmin valmistettu kuin aikaisemmin Ricossa, mutta itavaran maku oli suhteellisen sama. Kalassa oli pieni paistamisen sivumaku, mutta muuten se oli aika mautonta. Kastikkeen kanssa se tosin upposi vallan hyvin, mutta ongelmana oli, etten oikein saanut muusiniveljalkaisia syötyä ilman kastiketta. Kalalle jäi täten varsin kastikkeeton osa. Sääli sinänsä.

 

Pöytäseurueessa oli toisellakin lautasella sama annos. Onnekseni sain kuulla, ettei tämä ateria ollut huomattavasti enemmän kalaa syöneenkään ihmisen mielestä mitään mannaa. Ruokaa se oli ja täytti ravinnon vaatimukset, mutta ei sen hypen arvoista jonka olimme ruokalistaa lukiessamme sille antaneet. Smöristä jäi tämän vuoksi vähän paha maku suuhun tällä kertaa.