tiistai, 30. maaliskuu 2010

Suomenruotsalaista pastaa

Suomenruotsalaisten ruokapaikat tuntuvat olevan järjestäen tasokkaampia kuin Unican ravintolat. Osittain tästä syystä olen viimeaikoina suosinut erityisesti Kårenin ruokalaa lounaillani. Mikäli olisin rehellinen, myöntäisin käyväni siellä koska se on myös lähin kaikista opiskelijaruokaloista. Syy on kuitenkin ruoan laatu ja maku.

 

Eksyinpä siis jälleen päivänä toisena Kårenille lounasaikaan. Listalla oli kaikkea enemmän tai vähemmän syötäväksi kelpaavaa, mutta päätin valita pastaa chili-äyriäiskastikkeella. En juurikaan ollut ajatellut ottavani kalaruokaa, mutta näin nyt vaan kävi.

 

Kastike oli aika outoa. Se oli tomaattipohjainen, vähän kermainen ja selkeän chilinen. Äyriäiset olivat ihan jees, mutteivät mitenkään soittaneet fanfaareja. Ruoka oli oikeastaan aika klassisen opiskelijaruokamaista murkinaa - pöperöä joka on ennemminkin energiatankkausta kuin mitään ruokanautintoa. Pastakin oli kuivaa.

 

Svenskit pettivät tällä kertaa.

maanantai, 29. maaliskuu 2010

Illallinen Cindyssä

Joskus vuonna kivi ja kilpi näihin aikoihin kävin kotonani asuvan naisen kanssa treffeillä. Hän laski siitä alkaneen yhdessäolomme, joten vuosipäivämme on aina ”näihin aikoihin”. Hän ei muka muista tarkkaa päivää, vaikkakin kuulemma ensimmäisen vuoden ajan piti kirjaa ensimmäisistä tasakuukausista. Noh, joka tapauksessa juhlistimme tätä suurpiirteistä vuosipäiväämme perjantaina ravintolalaiva Cindyn Salongissa.

 

Olen joskus syönyt ravintolalaiva Svarte Rudolfissa, enkä tämän kokemuksen jäljiltä liiemmin odottanut ihmeitä ravintolalaivoilta. Halusinpa silti viedä plikan johonkin mistä tuo ei ollut aikaisemmin syönyt. Menimme siis Cindyyn vailla varauksia, tai siis varaus kyllä oli, muttei odotuksia.

 

Ruokalista oli keskipitkä. Melko laaja, muttei mikään Amarillosta löytyvä lista kaikista maailman ruoista.  Alkupaloiksi otimme yhteisen annoksen miedosti savustettua graavimerilohta, ryytisinappimoussea ja laivan omaa saaristolaisleipää. Leipää oli kuulemma myynnissä erikseenkin, jos olisimme siitä vallan villiintyneet. Pääruoaksi valitsin Parmankinkkuun käärittyä merilohta, tomaattihollandaisea ja saaristolaisleipä-perunapaistosta. Viininä toimi laivan omaa tuontia oleva verdejorypäleen valkkari.

 

Alkupala oli jopa yllättävän kookas. Se olisi takuulla täyttänyt yksistäänkin maarun, joten onneksi otimme sen kaksin. Makua kutsuisin jopa hyväksi, etenkin ryytisinappimousse yllätti iloisesti. Kalakin oli ihan hyvää. Pääruoka ei ollut ihan hyvää – se oli tosi hyvää. Parmankinkku ja leipäpalaset antoivat muuten suhteellisen normaalille kalalle sen pikku ekstran joka siirsi sen erityisten ruokien joukkoon. En ole aivan varma, mutta tämä saattoi olla ensimmäinen oikeasti todella hyvä syömäni kalaruoka. Toisaalta kaikki muukin auttoi: hyvä viini, hyvä seura, hyvä palvelu. Ei sekään haitannut että ravintola suosii lähituotantoa raaka-aineiden valinnassa.

 

Oikeastaan suurin ylläri ei ollut se, että ruoka oli hyvää, eikä se etten kakonut, vaan Cindyn taso. Turkulaisia ravintoloita listatessa muistetaan mainita Mami, Smör, Herman, Rocca, Bossa ja kumppanit, mutta Cindy on jäänyt ainakin minulta huomaamatta. Toisaalta, kesä lienee ravintolalaivojen varsinainen sesonki, eikä moni ole edes huomannut niiden tarjoavan ruokaa terassioluen lisäksi.

 

sunnuntai, 28. maaliskuu 2010

Voissa paistettuja muikkuja

Kalaprojekti etenee suorastaan hämmentävän etuajassa. Vuosi ei ole lipunut edes vielä puoliväliin – oikeastaan ei vielä edes uskalla sanoa edes kevään alkaneen – ja jo nyt huomaan pystyväni syömään tavallisimpia kalaruokia. Näin 20 vuoden pelkäämisen jälkeen, tuntuu hieman hölmöltä kuinka helpolla olen siirtynyt popsimaan eväkkäitä.

 

Menimme flikan kanssa käymään jälleen Turun kauppahallissa, aikomuksenamme ostaa kirjolohta. Kalatiskillä elämäni valo sai kuitenkin neronleimauksen: otimmekin muikkuja. Olin sinänsä ihan valmiina tähän ruokalistan muutokseen, paatunut heräteostaja kun olen itsekin. Sitä paitsi, pari kesää festareilla tuli tiirailtua juopuneita juntteja jotka ahmivat kupolinsa piukeiksi paistetuilla muikuilla, joten täytyihän ne kokeilla.

 

Pian koti täyttyi voissa paistuvien muikkujen aromista. Itse sain tehdä turkkilaiseen yogurttiin, eli ”partaäijään” tsatsikin-omaisen kastikkeen. Lisukkeena valmistui pottuja. Ateria oli valmistuttuaan ehdottomasti tähänastisista kalaruoista suurin. Muikkuja oli suurin piirtein noin tsiljardi kappaletta.

 

Joudun nyt heti myöntämään, ettei maku miellyttänyt. Tai ei ehkä niinkään maku, kuin koostumus. Sain kyllä varoituksen siitä, että muikuissa on pikkuriikkisiä ruotoja, muttei niitä kuulemma kannata ottaa pois, sillä muuten ei jää paljoa syötävää jäljelle. Se maku itsessään ei ollut mitenkään ihmeellinen, ei niin voinen kuin luulin, muttei myöskään niin ”klassisen kalainen” kuin pelkäsin. Voisin kuvitella että kokemus oli samanlainen kuin mitä länsimaalaiset saavat maistaessaan ensimmäistä kertaa paistettuja hyönteisiä. ”Ei se maku niinkään, vaan se koostumus”. Täytyy ehkä kesällä maistaa niitä pikaruokamuikkuja, jahka sellainen eteen jossain tulee.

 

Nainen ei ollut paras apuri tässä kokemuksessa. Tuo huomasi että taistelin annostani alas ja alkoi yhteisen projektin hengessä hokea kannustimia kuten: ”Ei sun tartte sitä syödä” ja ”En mä loukkaannu jos sä et syö kaikkea”. Perkele, minähän söin.

 

Jälleen tuli uusi kokemus ja aimo annos nöyryyttä. There are plenty of fish in the sea, and I'll have to taste each and everyone of them.

 

keskiviikko, 17. maaliskuu 2010

Smörin kuhaa

Söin tuossa männäviikolla tyttöystäväni ylistämää tonnikalapastaa. Se on kuulemma helppoa ja hyvää. En itse saanut siitä mitään erityisiä kiksejä, sillä tonnikalan olen huomannut olevan suhteellisen mautonta murkinaa. Söihän sitä silti.

 

Kävipä kuitenkin niin, että viikonloppuna vierailulle luoksemme tulivat naisen vanhemmat, ja tätä menimme juhlistamaan ravintola Smöriin. Olin vähän etukäteen miettinyt, että uskaltaakohan sitä tilata kalaa tällaisessa tilanteessa? Smör on kuitenkin jo sellaisen luokan ravintola, ettei tarjottua ateriaa kehtaisi jättää syömättä. Päätin kuitenkin olla rohkea ja syödä appien kanssa kala-apetta.

 

Olimme varanneet pöydän etukäteen, enkä olisi ikinä uskonut että tämä johtaa siihen, ettemme syökään salin puolella vaan kabinetissa. Tai no, kabinetti on ehkä väärin sanottu, sillä kyseessä oli selkeästi holvattu kellarihuone. Nice! Lista oli lyhyt, mikä sinänsä aina tuntuu hyvältä, sillä sitä on tottunut pitämään merkkinä mikroruokien vähyydestä. Tilasin alkuruoaksi blinejä ja pääruoaksi kuhaa ja äyriäisperunaa rapukastikkeella.

 

Ravintolan täynnä olosta huolimatta alkuruoat saapuivat nopeasti. En oikein tiennyt mitä blineilleni tekisin, mutta pöytäseurue neuvoi järjestyksen olevan, pohjalta päälle: letut, mäti, smetana, sipuli. Samalla kun neuvoivat, niin muistivat onneksi kerrata kaikki ne kerrat kun ovat saaneet ravintolassa huonoja blinejä - kiitokset siitä. Omani olivat kuitenkin varsin syötäviä. Lettu oli ilmeisesti uppopaistettu, mikä ei ainakaan pahentanut makua. Mädin koostumus oli aavistuksen outoa, mutta maku kelpasi varsin hyvin.

 

Alkuruokien ja pääruokien välissä kertasimme englanninkielisiä vitsejä, mikä näin jälkeenpäin tuntuu varsin dorkalta touhulta tehdä. Toisaalta neljälle ruokailijalle oli kaksi pulloa viiniä ja aloitimme aterian ottamalla oluet, että ehkä selitys piilee myös siinä. ”Why do other roads and routes fear the Tour de France? Because he’s a bloody cyclepath!”

 

Oli pääruoan aika. Kaloista ja kalajohdannaisista koostuva ateriani oli varsin viettelevän näköinen,makukin oli ihan ok, mutta etenkin äyriäisperunamuusi oli koostumukseltaan vähintään ällöttävää. En niinkään ollut iljettynyt niistä äyriäisistä vaan muussin ja äyriäisten yhdistelmästä. En ole suuri muusin ystävä muutenkaan, ja yhdistelmä toi mieleen lähinnä yläasteen kinder-perunat, joissa saattoi olla milloin minkäkinlainen yllätys sisällä. Kyllähän sitä silti söi.

 

Parasta antia lautasella oli kastike. Itse kuha oli kenties paremmin valmistettu kuin aikaisemmin Ricossa, mutta itavaran maku oli suhteellisen sama. Kalassa oli pieni paistamisen sivumaku, mutta muuten se oli aika mautonta. Kastikkeen kanssa se tosin upposi vallan hyvin, mutta ongelmana oli, etten oikein saanut muusiniveljalkaisia syötyä ilman kastiketta. Kalalle jäi täten varsin kastikkeeton osa. Sääli sinänsä.

 

Pöytäseurueessa oli toisellakin lautasella sama annos. Onnekseni sain kuulla, ettei tämä ateria ollut huomattavasti enemmän kalaa syöneenkään ihmisen mielestä mitään mannaa. Ruokaa se oli ja täytti ravinnon vaatimukset, mutta ei sen hypen arvoista jonka olimme ruokalistaa lukiessamme sille antaneet. Smöristä jäi tämän vuoksi vähän paha maku suuhun tällä kertaa.

torstai, 4. maaliskuu 2010

Rapuset

Olen viimeviikkoina tutustunut pariinkin otteeseen, eri ruokien yhteydessä katkarapuihin. Ensimmäinen kerta oli kun elämäni nainen päätti tehdä Pang Padam Pa gam –tyylistä wokkia. Saatan muistaa nimen väärin, myönnän tämän avoimesti. Ruoassa oli nuudeleita, vihanneksia, kanaa ja näitä uusia ystäviäni rapusia.

 

Heti ensimmäisen haarukallisen mukana tuli haltioitunut olo. Rapuset ovat virallisesti ensimmäinen asia joka elää meressä ja maistuu ihan oikeasti näilläkin makuhermoilla hyvältä. Olin valehtelematta innoissani. Söin, otin lisää ja jäin miettimään kaikkia niitä ruokia joihin rapusten lisääminen olisi vaivatonta.

 

Sellainen ruoka tuli vastaan heti seuraavana viikonloppuna. Pienessä krapulassa suuntasin naisen ja valtakunnanpoliitikon kanssa nauttimaan pizzaa turkulaiseen Taksim-pizzeriaan. Tilasin lätyn kinkulla, katkaravuilla, fetalla ja muistaakseni sipulilla. Odotellessamme krapulantappajiamme, satuin huomaamaan kuinka City-pizzerian työntekijä toi tarpeita Taksimiin. Sillä hetkellä mureni tulevaisuuden liikeideani muodostaa Hesburgerin tyylinen kebab-ketju Turkuun – turkkilaiset ehtivät edelle. Mikäs siinä, olenkin ihmetellyt miten kebabravintolan pitäminen voi Turussa kannattaa näillä hinnoilla.

 

Pizzat saapuivat ja omani oli hyvin runsas. Runsaus oli kalatestailun kannalta huono homma, sillä en huomannut syöväni lainkaan mereneläviä. Rapuset upposivat siinä kaiken muun ohessa. Hyväähän se oli, muttei mitenkään erottunut joukosta.

 

Ajattelin alun perin olla kirjoittamatta rapusista tänne, sillä ne ovat olleet pieniä lisukkeita isommissa kokonaisuuksissa, mutta toisaalta pienistä puroista syntyy purosto. Vai miten se nyt menikään? Anyway: rapuset deuze poäng.