Mieti jos olisit ollut ensimmäinen vierasmaalainen Kiinassa. Olisit viettänyt aikaasi keisarillisessa hovissa kunniavieraana ja ollut ensimmäinen eurooppalainen maistamassa kung-po kanaa? Se olisi varmaankin maistunut eksoottiselta hirssiin ja juurikkaisiin tottuneelle kaukomatkalaiselle. Olisit saattanut tuntea olosi paitsi etuoikeutetuksi, myös varmasti onnekkaaksi. Mieti jos kotiin palatessasi jokaiseen kotimaasi kaupunkiin olisi kasvanut moderni kiinalainen ravintola. Maistuisiko riihimäkeläinen kung-po kana enää keisarillisen ruoan jälkeen hyvältä?

 

Tämä on ehkä kelvoton ja kaukaa haettu johdatus, mutta jollainhan se pitää omat huonot päätöksensä perustella. Söin nimittäin eilen ensimmäistä kertaa ravintolassa kalaa. Harmi vaan, että ravintola oli kaamea mikroihin ruoanlaitossa luottava S-etumesta Rico. Monet varmasti syövät Ricossa, osa ehkä jopa nauttii siitä. Rico on kuitenkin todella klassinen suurtalouskeittiö, jonka ruoka valmistetaan mahdollisimman tehokkaasti valtaosin pakasteista. Yksinkertaisena muistisääntönä: älä vie naista treffeille Ricoon. Tai ainakin jos viet, niin tiedä tarvitsevasi George Clooneyn ulkonäön ja Shakespearen kielenkäytön päästäksesi jatkoille. Tietysti myös daamin juottaminen vahvaan humalaan viinilistalta löytyvällä Blue Nun – viinillä saattaa auttaa.

 

Ricossa minä nyt kuitenkin söin Kuhaa tikkuperunoilla Mustapekkakastikeessa. Aterian syötyäni sain tietää miedon kalan, ranskisten ja tuorejuustosta tehdyn kastikkeen olevan kaukana normaalista ravintoloiden kalatarjonnasta. Eipä se popsintaa muuten haitannut. Kala oli kuin mikä tahansa proteiininlähde. Tosin ruokkimani nainen totesi, että jos hän olisi treffeillä ja mies tilaisi ihan mitä tahansa muuta kalaa kuin lohta, hän olisi todella vaikuttunut. En kehdannut kysyä, että olisiko sen Blue Nunin tilaaminen tasannut tilanteen?

 

Siinä kuhan hitaasti kadotessa ääntä kohti, tajusin syöväni sitä varsin vaivatta. Ei inhoa, mutta toisaalta ei lainkaan himoakaan. Siinä missä saatan kieli pitkällä himoita possua nautaa tai kanaa, on kala minulle vain jotain neutraalia. Kala on syömistä ilman nautintoa. Kala on kuin ruokien Toyota Corolla – mitäs pahaa siitä nyt sanoisi?

 

Varsinainen haaste seuraa vasta sitten kun olen syömässä oikeassa ravintolassa. Uskallanko ottaa kalaruokaa, vaikka tiedän nauttivani lihasta eksponentiaalisesti enemmän? Onko se jopa liikaa pyydetty, että vuoden aikana ei pelkästään yritä opetella syömään kalaa, vaan myös pitämään siitä? Se ei ollut alkuperäisenä missiona, mutta siihen saatan päätyä.

 

Tosin paljon on vielä kokematta ennen kuin uskallan edes yksiselitteisesti sanoa syöväni kalaa. Kokeiltava on ainakin silakoita ja muikkukukko. Turussa järjestetään keväisin ja syksyisin markkinat, jossa saariston kalastajat myyvät lähinnä silakoita, sinappia ja saaristolaisleipää. Luulenpa vaan, että on pakko maistaa silakoita ennen kuin valtakunnan parhaat kalamiehet tulevat tuotoksiaan myymään – kai se Felix Abbakin ihan hyvää on.