Muistatko millaisia kelit olivat kuusi vuotta sitten? Minäpä muistan. Joulukuussa 2003 ei ehtinyt tulemaan kunnolla lunta, mutta tammikuussa saatiin tänne pohjolan perukoillekin talvi. Lämpötilat vaihtelivat parin plus asteen ja miinus viiden välillä oikeastaan pitkälle huhtikuulle asti. Lunta oli niin paljon että hiihtäminen onnistui hyvin. Huhtikuun puolivälissä saatiin pieni maistiainen kesästä – lämpötilat nousivat välillä jo yli kymmeneen plus-asteeseen. Kesä oli kuitenkin erittäin sateinen, eikä missään vaiheessa saatu nauttia kunnon helteistä. Loka-marraskuussa sateet muuttuivat pikkuhiljaa lumeksi ja saapui talvi. Pakkaset eivät kuitenkaan ehtineet laskea samoihin lukemiin kuin alkuvuodesta ja jouluna kuten uutenavuotenakin olikin enemmän vesi-, kuin lumisateita.

 

Mitenkö voin muistaa tämän? Suorittaessa kansallisvaltiomme meille asettamaa pakollista maanpuolustusvelvollisuutta metsissä nukkuen, tulee yllättävän paljon kiinnitettyä huomiota keleihin. Huomaat toivovasi jokaisena aamuna ettei olisi kylmä, tai ainakin että sade loppuisi. Ensimmäisen kosketukseni tähän maailmaan sain tammi-helmikuun vaihteessa. Olin silloin ensimmäisessä maastoharjoituksessani, jossa harjoiteltiin lähinnä teltan pystyttämistä ja maastossa oleilua. Harjoituksen nimi oli muistaakseni majoitusharjoitus 1.

 

Olin pakannut mukaani käsketyt varusteet, mutta pukenut päälleni liian vähän. Harjoituksessa makasimme lumihangessa ja teimme kaikkea kivaa jossa vaatteet kastuivat ja pelokkaat alokkaat jäätyivät. Olin aivan kohmeessa. Itketti ja harmitti. Olin aivan shokissa siitä miten Suomen valtion väkivaltamonopolin viimeinen lenkki saattaa kohdella viattomia, uusmaalaisia, nuoria miehiä ja naisia niin kurjasti. Sitten tuli ruoka.

 

Olin aivan fiiliksissä. Lämmin ruoka auttaisi palelemiseen ainakin hetkellisesti. Pakki valmiina jonotin ruokapöntöille innokkaana. Pöntön luona iski kuitenkin todellisuus: ruoaksi oli kalakeittoa. Tämä kuulostaa lapselliselta näin jälkeenpäin, mutta sillä hetkellä luulin valehtelematta kuolevani. Otin kaksi kauhallista keittoa ja menin istumaan puun alle. Söin näkkileipäni ja yhden suklaapatukan, mutta tiesin tarvitsevani lämmintäkin ruokaa. Pakotin siis itseni syömään kalakeitosta isoimmat perunan palat. Se oli silkkaa tuskaa.

 

Se on edellinen kerta kun söin kalakeittoa, tai siis ennen tätä iltaa. Muistan kalakeiton perunoiden maistuneen kermaisilta, aavistuksen kalan aromisilta mönteiltä. Se maku ei ollut kalainen, mutta toisaalta varoin kyllä visusti punaisia lohipaloja. Olin jopa aika ylpeä siitä kuinka onnistuin välttämään kalan syönnin niissä olosuhteissa.

 

Mitenkö sitten Saarioisten kalakeitto erosi tästä alkuvuoden 2004 Suomen virallisesta kalakeitosta? Eipä oikeastaan kummemmin. Kalan palat maistuivat yhtä paljon kalalta kuin mitä perunatkin, mikä sinänsä on ihan loogista. Melko tarkkaan kuusi vuotta myöhemmin syödyllä keitolla oli kuitenkin etulyöntiasema. Vuonna 2004 en halunnut edes oppia syömään kalaa. Silloin halusin ruokaa joka oli lämmintä mutta ei kalaa. Nyt 2010 myönnän valinneeni K-Extran hyllystä kalakeiton juuri siksi että siinä oli kalaa.

 

Ei muuten maistunut vieläkään kalalta. Pitää varmaan seuraavaksi tilata ravintolassa kalaa. Luulisi kalaruoan maistuvan kalalta jos siitä maksaa ravintolahinnan! Maistaisin mielelläni opiskelijaruokaloissa kalaruokia, mutta epäilen suuresti kuinka syötäviä ne oikeasti ovat. Tällä viikolla olisi esimerkiksi ollut mahdollisuutena ottaa tomaatti-hunajasilakoita, kalaa curry-kookoskastikkeessa tai rapuisia kalakuvioita kylmällä kastikkeella. En olisi syönyt noista mitään vaikka proteiininlähteenä olisi ollut skotlantilaista Angus-härkää.