Sushiravintolan lista oli outo. Jos et tunne makuja lainkaan, joudut lottoamaan ihmeellisten valintojen viidakossa ja toivoa saavasi seitsemän oikein. Tällä kertaa ei ruokaseurasta ollut liiemmin apua, sillä hänkään ei ilmeisemmin ole oppinut koskaan syömään sushia, tai ainakin niin voisi päätellä kommentista: ”Vitsi kun oppisi syömään sushia, se ois niin kevyttä ja ihanaa.” Olisi kai tuo, jos vaan oppisi ensiksi lukemaan listaa…

 

Päädyin ottamaan Hollywood -nimisen annoksen, joka sisälsi halstrattua lohta, kevätsipulia ja japanilaista majoneesia. Partneri otti lohi, tonnikala, kananmuna, sipuli, kurkku ja japanilainen majoneesi täytteisen Futomakin. Juomina nautimme Asahi –oluet. Olimme aavistuksen hermostuneita odotellessamme muonia, lähinnä siksi koska kauppahallissa oli lisäksemme kuusi muuta asiakasta ja sushiravintolassa olimme keskenämme. Ruokahan meitä ei jännättänyt kumpaakaan lainkaan.

 

Sanotaan sushista mitä hyvänsä, niin annokset ainakin ovat esteettisiä. Minulle tuotiin eteen kymmenen nättiä pikkurullaa ja kumppanini sai kahdeksan isompaa. Tällä kertaa ei ollut salaattia millä lieventää pelkoa, joten otin kobe-härkää sarvista ja haukkasin rohkeana sushirullan kitaani. Myönnän valinneeni lohitäytteen raukkamaisuuttani, sillä ajattelin, ettei lohi maistuisi tänäänkään erityisen paljoa. Eikä se maistunutkaan.

 

Söin neljä tai viisi rullaa autuaan huolettomana lisäten välillä vähän wasabia mausteeksi. Maistoin yhden Futomakin gimmaltani ja pelkoni laantui asteittain. Aivan yllättäen maistui suussani kuitenkin kala. Se kuuluisa kala joka minua on kalvanut vuosia. Kala jota olen inhonnut ja joka on edellisissä ruoissa antanut itsestään vaan pieniä viitteitä.  Se iski  salakavalasti kuin James Bondin pahis. Tässä kultasormessa oli kuitenkin jotain outoa: maku ei tuntunut silloin kun söin, vaan silloin kun pidin hetken taukoa ja huuhdoin suuni puhtaaksi Asahilla. Sushirullien syöminen vei maun pois ja seuralainen sanoikin maun olevan vain vainoharhaisuuttani. Syöminen muuttui kuitenkin vaikeammaksi.

 

Viimeisen rullan hotkaistuani tuuletin voitonriemuisena. Totesin sushin muuttuneen hieman ällöttäväksi loppua kohden. Kumppanini huomautti itsekin olevansa tätä mieltä – hän itse asiassa jätti puolitoista rullaa lautaselle. On mahdollista että olimme eri syistä samaa mieltä, minusta nimittäin kala muuttui ällöksi silloin kun se alkoi maistua kalalta. Vaikkakin todennäköisesti syynä maulle oli oma hengitykseni josta haistoin kalan, eikä siis varsinainen maku jota nautin. Oli miten oli, kala ja riisi vaatii vielä opettelua.

 

Sushi toi projektiini lisää nöyryyttä. Tiedän taas että kalan maku on olemassa ja se saattaa iskeä silloin kun en sitä yhtään odota. Oikeastaan on hyvä jos se iskee, sillä se on juuri se maku johon yritän totutella. Tosin ällöttäväähän se on jos oikeasti yritän vain totutella omaan pahalta haisevaan hengitykseeni. Ehkä tätä ei kannata enää analysoida enempää.

 

Kotimatkalla päätin ostaa ruokatarpeiksi mätitahnaa ja hapankorppuja. En aio joka kerta kirjoittaa tänne kun tällaisen välipalan syön, mutta todettakoon näin ensimmäisellä kerralla, ettei maku ollut hassumpi. Se muistutti hieman sitä epämääräistä mustaa könttiä eilisessä tonnikala-äyriäismix pizzassa.

 

Huomenna en aio syödä kalaa, vaikka elohopea-arvoni eivät luultavasti vielä ole kohonneet edes keskimääräisen 12-vuotiaan tasolle.